Heippa taas täältä onnellisten
ihmisten luota! 8)
Täällä on mennyt mahtavasti! Minkä voikin jo varmaan arvata siitä kun ei oo hetkeen ollut aikaa kirjotella tänne! Vähän on podettu flunssaa mutta se siitä valittamisesta! Elämä hymyilee, vaikka kroppa vähän vihottelee on sielu vahva! Paljon on tullu tehtyä! Tiistaisin rakastan käydä paikallisella seconhand marketilla, tiistaisin Memorialille saapuu lähetykset sieltä meidän maista ja parhaat vaatteet saa menemällä heti aamusta paikalle kärkkymään kun paketit avataan. Paikalla on paljon paikallisia, jotka ostavat kasoja vaatteita halvalla ja myyvät ne eteenpäin kaupungilla ja Arushassa. Itse rakastan sitä tunnelmaa mikä marketilla on, yleensä menen sinne paikallisen ystäväni kanssa ja kiertelemme siellä ja mä annan sille tyylivinkkejä… haha jep minä! Ystäväni aina kiroaa kun kulkee mun kanssa niin hänellekkin sanotaan aina ensin Mzungu prize eli valkoisen ihmisen hinta siksi koska hän on minun seurassani! :D Mutta yhdessä me aina nauretaan kauppiaille ja sanotaan että kerroppa nyt vaan se oikea hinta niin ei tarvitse väännellä! Sitten menemme katu kahvilaan ja syömme chapatia ja juomme inkivääri teetä ja se aina nauraa mulle kun jätän tippiä dadoille kun ne pyytää niin vähän 2 chapatia ja tee kuppi maksaa euroissa 40senttiä!
Töissä menee mainioisti en malta olla menemättä Msamarialle ja muihin paikkoihin joka päivä! Olen alkanut käymään aamupäivästä raussa ja iltapäivisin Msamarialla! Pikku hiljaa alkaa tajuta että aika käy vähiin työpaikoilla ja kuinka paljon sitä tuleekaan ikävöimään kaikkia ihmisiä ja lapsia! Haluaa ottaa kaiken irti. Voitteko kuvitella meillä on enää yhteensä 6 työpäivää jäljellä!! Mä en osaa ymmärtää enkä edes halua! Ollaan tehty paljon käsikoruja molemmissa paikoissa ja en ikinä tiennytkään kuinka paljon nautin siitä!! Oon todella hukannut itseni niiden tekemiseen! Sitten lasten kanssa on pelattu jalkapalloa, ja se on hauskaa kun me kaikki volunteerit yhdessä pelaamme lasten kanssa, uskon että se on myös hyvää esimerkkiä lapsille että aikuiset voivat myös pitää hauskaa lasten kanssa, harvemmin täällä aikuiset ovat leikkisiä tai jaksavat viihdyttää tai todella antaa aikaa lapsille. Varsinkin Msamarialla aikuisten panos tuntuu olevan heille hieman pakko pullaa ja sinne tullaan vaan istumaan ja pällistelemään, eikä olla oikeen perillä edes lasten kaikista asioista, joka on hyvin sääli. Mielestäni tällaisessa paikassa tulisi olla työntekijät jotka oikeasti sielussaan ja sydämessään välittävät ja haluavat tehdä parhaansa lasten eteen! Eikä niin että raha on ainoa asia joka painostaa tekemään tuota työtä.
Viime torstaina pääsimme Msamarian perustajan Mr. Mapundan kanssa katukierrokselle. Se tarkoittaa siis sitä että illalla 9-12 mennään kaupunkiin ja ns. etsitään katulapsia, jutellaan heidän kanssaan, tarjotaan ruokaa ja kerrotaan mahdollisuudesta tulla Msamarialle. Kokemus oli mahtava! Menimme yhdeksän ja kymmenen välillä kaupunkiin ja Mapunda johdatti meidät kohtaan jossa katulapset usein nukkuvat yönsä. Moshissa on muutamia kohtia joissa katulapset tapaavat nukkua. Paikat jossa nukutaan ovat siis kauppojen edustoja, öisin kaupat ovat kiinni mutta kaupan eteen vajoaa pieniä katoksia joten katoksen alla on hyvä nukkua… Illalla liikkuessa ympäri pimeää kaupunkia voi nähdä maissisäkki/sementtisäkki möykkyjä pitkin katuja ne on ihmisiä, lapsia, aikuisia ja perheitä. Päiväs aikaan kadulla asuvat ihmiset uppoavat väenpaljouteen eikä sitä edes tajua kuinka paljon ihmisiä kaduilla asuu. Pimeän tultua kadut tyhjenevät väenpaljoudestä, kaupat menevät kiinni ja teillä liikkuu vain hyvin harvoja autoja, hiljainen, vaatimaton elämä kadulla ei kuitenkaan katoa yöllä. Joten istuimme siis kohtaan johon lapset tapaavat tulla nukkumaan. Noin kahden tunnin ajan kulmaukseen virtasi katulapsia n. 10-18 ikävuoden väliltä enimmistö lapsista 14-15 vuotiaita kaikki poikia. Lopulta ympärillämme istui n. 25 katulasta. Likaisissa vaatteissa, kovina pieninä persoonina. Vailla turvaa, luottamusta ja rakkautta. Poikia jotka tekevät tarvittavan selviytyäkseen tässä ihmisten ”hallitsemassa” sekopäisessä maailmassa. Poikia jotka ovat kasvattaneet ympärilleen vahvat suoja muurit selviytyäkseen. Siinä sitten istuttiin kadulla lasten kanssa ja juteltiin, väännettiin vähän kättä ja pojat rakastivat koskea mun pitkiä vaaleita hiuksia, ja musta oli ihana kun ne aluksi vähän ujosti koskivat ja sitten avasin mun ponnarin ja ne kaikki pienet haavoittuneet sielut kuljetti niiden pieniä likaisia käsiä mun hiuksilla. Hetkiä jotka painu mun sydämeen kovasti! Otin muutamia mun vieressä istuvia poikia kädestä kiinni ja tutkin niiden kämmeniä sitten me kaikki yhdessä tutkimme toistemme kämmeniä ja uria joita käsissä on, se oli hauskaa vaikka meillä ei ollut yhteistä kieltä meillä oli samanlaiset kädet, toki kaikki yksilöllisiä, mutta yhtä arvokkaita kaikki! Saimme kysyä pojilta kysymyksiä, kysyin onko kenelläkään mitään omaisuutta tarkoitin siis materiaalia. Jokainen poika vastasi että kaikki mitä he omistavat on heidän päällään. Sitä ei voi länsimäinen ihminen ymmärtää jos sitä ei itse nää, nämä ihmiset omistavat siis vain vaatteet mitkä heillä on päällä ja suurin osa heistä sanoo olevansa olosuhteista huolimatta onnellisia. Tärkeämpää kuin materiaali on heidän sielunsa ja se että nämä nuoret ovat vapaita. Heillä kaikilla olisi mahdollisuus päästä katulapsikeskukseen, mutta monet heistä päättävät itse asua kadulla. Ehkä heille ei osata keskuksissa tarjota sitä apua minkä he tarvitsisivat, monet näistä lapsista tarvitsisivat paljon aikaa ja luotettavan aikuisen joka keskittyisi heihin ja kunnioittaisi, arvostaisi heitä ihmisinä ja todella perehtyisi heidän traumoihinsa ja elämän tarinoihinsa. En tiedä onko täällä paljon ihmisiä jotka pystyvät tarjoamaan sitä turvaa ja terapeuttista tukea jotka nuoret tarvitsisivat. Heitä kyllä varmasti yritetään auttaa mutta jatkuva petetyksi tuleminen ja pelko hankaloittaa luottamus suhteen luomista ja siksi nämä pienet ihmiset pakoilevat auktoriteettia. Terve auktoriteetti ja rajat luovat turvaa, mutta kun on elänyt vuosia kaduilla ainoa ihminen kehen voi luottaa on sinä itse ja sitä oppii selviytymään itsekseen on oman itsensä auktoriteetti. On hankalaa koittaa taltuttaa vapaata pelokasta sielua! Varsinkin jos se on jo kokenut monia pettymyksiä aikaisemmissa luottamussuhteissa. Ei niin nuorten pitäisi tarvita vielä huolehtia kaikesta. Elämä on rankkaa kadulla, mutta se myöskin kasvattaa ja nämä ihmiset osaavat arvostaa pientä ja he eivät murehdi huomista vaan keskittyvät tähän päivään. He päivä kerrallaan selviytyvät. Itse kunnioitan näitä nuoria ja niitä kaikkia ihmisiä jotka asuvat kaduilla, elämä on rankkaa mutta siitä voi selviytyä kun päättää niin. Uskomatonta on vielä se, että nämä lapset ovat valmiita jakamaan siitä mitä heillä on. Istuttiin siinä ja yhdellä pojista oli kaksi purkkaa ja hän tarjosi minulle toista. Se oli hämmentävää ja uskomatonta. Täällä jakaminen on osa kulttuuria, vaikka et omistaisi mitään, mutta sinulla on tänään ruokaa se jaetaan. Sinä päivänä kun sinulla ei ole mitään, joku varmasti jakaa omastaan kanssasi jos olet koko elämäsi jakanut aina muille. On myös ajatus, että ei merkitystä sillä että eilen ei ollut ruokaa, mutta tänään kun on se kuuluu kaikille ja huomisesta ei vielä huolehdita kun tänään on tässä ja nyt. Ihailen sitä ajatusmallia. Mutta on hassua kuinka länsimaalaisten on vaikea ottaa vastaan jos joku tarjoaa, varsinkin jos tietää että toisella ei ole paljoa. Itse uskonkin että jos ei osaa ottaa vastaan ei itse osaa myöskään tarpeeksi jakaa omastaan. Olen itse oppinut jakamaan omastani, mutta hankalammaksi olen kokenut vastaan ottamisen, mutta nykyään se tulee jo luontevasti enkä tunne huonoa omatuntoa jos joku tarjoaa, koska olen myös itse valmis antamaan omastani.Tarjosimme lapsille siis ruokaa illalla, oli hyvä nähdä kun kaikki hiljentyivät syömään, ruokakaan ei ole itsestään selvyys, joskus syödään jätekasasta jos jotain löytyy toisena päivänä ei syödä mitään ja joskus ehkä joku lahjoittaa jotain. Mutta ruokailuunkin liittyy tietyn lainen arvojärjestys. Pienemmät kaatoivat lopuksi omista annoksistaan loput vanhemmille pojille. He olisivat varmasti pystyneet itsekin tyhjentämään lautasensa, mutta antoivat loput vanhemmille. Itse näen tämän eleen tietyllä tavalla kunnioituksena, mutta hädän tullen uskon sen tarjoavan suojaa heikommille. Se että on joku joka suojaa, on kadulla rahaakin arvokkaampaa. Kokemus oli kaikin puolin kasvattava ja silmiä avaava. Elämää on erilaista, mutta kaikki elämä on yhtä arvokasta. Kumpa sen vain voisi joku päivä nähdä yhteiskunnasta. Voitteko kuvitella että joku ”arvostettu” ihminen menisi ja nukkuisi kadulla, miksi presidentti tarvitsee suojaa mutta koditon ei. Samalla viivalla molemmat kuitenkin ovat, yhtä arvokkaita. Miksi me ihmiset teemme toisista arvokkaampia kuin toisista…? Mehän päätämme kenet nostamme ylös ja kenet painamme alas. Pitääkö ketään nostaa tai painaa miksi emme vain kaikki voi kellua yhdessä? Haastan kaikki miettimään mitä omassa päässäsi liikkuu! Me emme ole oikeutettuja tuomitsemaan toisiamme, on suurempi voima joka hoitaa sen puolestamme, joten jättäkäämme se homma suosiolla jonkun toisen tehtäväksi. Miksi puhuisimme pahaa toisesta? Miksi kadehtisimme mitä toisilla on? Miksi kantaisimme kaunaa toiselle? Miksi ajattelisimme negatiivisesti? Miksi kukaan halua saastuttaa omaa mieltään negatiivisuudella, ei ajatukset haavoita ketään muuta kuin kantajaansa. Negatiivisuus kuitenkin valtaa alaa siellä missä se asustaa ja helposti myös siellä mihin sitä levittää. Joten jos itse lähdet mukaan leikkiin on negatiivisuuden levittäjä onnistunut. Pidetään mielummin kiinni positiivisuudesta, rakkaudesta ja onnesta. Ei anneta niiden negatiivisuutta levittävien ihmisten voittaa tätä taistelua annetaan ja pyritään kasvattamaan positiivisuutta, rakkautta ja onnellisuutta ja tartuttamaan positiivisuus meihin kaikkiin. Sen olen oppinut että kun osaa katsoa kaikkea ja kaikkia avoimesti ja tuomitsematta on oma mieli puhtaampi ja voimakkaampi. Ja kun osaa keskittää oman aikansa itseensä ja itsensä tutkimiseen ei tarvitse puuttua muiden asioihin.
Mitäs muuta ollaan tehty! Perjantaina käytiin kanta baarissa Malindissa oli taas mahtava ilta vain neljän tunnin unilla suuntasimme lauantai aamuna Arushaan päivä retkelle. Hyppäsimme kiireiseltä ja sekavalta bussiasemalta bussiin, istuimme bussin takaosassa bussi oli tupaten täynnä ja koko matkan ajan allamme ja ympärillämme olevat bensatankit vuosivat lattialle, Haju oli karmiva perille päästyämme nauroimme kuitenkin kaikki kun päässä vaan pyöri! Itse nautin bussissa istumisesta ja siitä kun voi uppoutua omiin ajatuksiin ja unelmiinsa! Arushassa kävimme lounaalla mukavassa länkkäri ravintolassa sen jälkeen suuntasimme masai markettiin! Marketti oli valtava, Alueella oli yli 200 pientä kauppaa ja kilpailu oli kova. Itse otin matkaan mukaan vain vähän rahaa koska ajattelin että en tarvitse mitään. Sitten kävelen ensimmäiseen kauppaan ja nään antiikkisen kaulakorun joka kutsuu minua, kysyn hintaa ja hinta oli koko sen määrän mitä mulla oli rahaa mukana joten päätin suosiolla jatkaa eteenpäin koska en halunnut tuhlata kaikkea heti ensimmäiseen kojuun! Olihan niitä kuitenkin vielä 199 kojua edessä! Jatkoimme kiertelyä ja tutkiskelua, oli niin paljon kaikkea ja niin paljon kaikkea kaunista että ihan harmitti etten ottanut enempää rahaa mukaan!
Tässä vinkki kaikille jotka menette Arushan masai markettiin ottakaa kaksi kertaa sen verran rahaa kuin kuvittelette tarvitsevanne. En kyllä jäänyt katumaan mitään, lopulta käytin kaikki rahani kiviin… hmm tää on niin tätä! :D jestas mutta olinpahan ainakin tyytyväinen löytöihini, harmitti vaan etten voinut maksaa enempää kuin sen mitä minulla oli, yhdetkin kivet maksoin puoliksi rahalla ja annoin tekemäni käsikorun ja opetin miehelle tekniikan jolla koru oli tehty, jonka jälkeen sidoin korun hänen ranteeseensa. Hän ainakin vaikutti tyytyväiseltä vaihtokauppaan! Toinen mies joka myi kiviä annoin mitä olin kykenevä maksamaan hän suostui pieneen ehkä jopa vähän hävyttömään tarjoukseen, halasin häntä ja kiitin kivestä, sen jälkeen hän valitsi kivistä toisen ja antoi sen minulle, ja sanoi että jos ostit tuon sinulle onnea tuomaan haluan antaa tämän toisen sinulle onnea tuomaan, koska se tekee myös minut onnelliseksi. On niin paljon kiinni siitä miten itse suhtautuu muihin jos kunnioittaa ja on nöyrä toista kohtaan saa samanlaista kohtelua myös muilta.En tiedä puhuinko siitä vielä täällä. Lopetin lihan syömisen. Tykkään ja olen aina tykännyt lihasta ja sen mausta, mutta tänne tultuani yksi päivä vaan tuntui siltä että en tarvitse sitä. Joten lopetin ja voin tuntea kuinka on kevyempi olo. Saa nähdä miltä tuntuu sitten kun palaa suomeen, ainakin yritän olla syömättä. Tuntuu pahalta syödä lihaa, joka on elänyt onnettoman elämän, joka on kasvatettu epä eettisesti ja ennen kaikkea tapettu väärin. Eläintä tapettaessa tulisi sitä kunnioittaa ja se tulisi tehdä puhtaasti, Jos eläin on stressaantunut ollut koko elämänsä ja on vieläkin hetkellä jona kuolee ei liha voi olla terveellistä. Jos sielu poistuu väärin tai ei ole saanut elää oikein ei sitä myöskään voi syödä ei se voi olla terveellistä kropalle se olisi kuin söisi stressiä, ahdistusta ja onnettomuutta.Tänään kävimme Lake Chalalla päivä retkellä ja se oli mahtavaa ihanat maisemat ja lyhyt vaellus kalliota ja metsä maastoa pitkin, laaksossa sijaitsevalle järvelle oli mahtava! Järvelle päästyämme heitimme heti vaatteet pois ja suuntasimme veteen, vesi oli puhdasta ja suhteellisen lämmintä, aurinko oli pilvessä, mutta energia oli hyvä. Vedessä rannan tuntumassa oli osa valtavaa puuta ja sen päälle pääsi kiipeämään, oksa näytti siltä että se olisi ollut siinä vuosia. Kiipesimme Kevinin kanssa puulle ja yhtä aikaa sukelsimme järveen!Kevin on kanadalainen neljänkympin kieppeillä oleva ihana mies, joka työskentelee mun kanssa Msamarialla. Järvi oli ihanuutta. Vedestä noustuamme söimme Minnin kanssa Chapatia banaanilla, sitten upposimme syvään keskusteluun ja yhteiseen oivallukseen, Tutkiskelimme yhdessä maailmaa ja sieluja, tarkoituksia ja pohdimme asioita joita olemme täällä saaneet oppia ja oivaltaa pitkän ja syvällisen keskustelun jälkeen lähdimme vaeltamaan takaisin vuorelle. Otimme polepole asenteen, kävelimme hitaasti ja nauttien jokaisesta askeleesta, jokaisesta hengenvedosta ja jokaisesta hetkestä. Saimme myös muutamia kuvia retkeltä muistoksi!
Uskomattominta on ihmiset keitä täällä olemme tavanneet viimeisin sielun sisko on ollut jotain aivan ainutlaatuista. Sanat eivät pysty kuvailemaan, en edes tiennyt että joku ihminen voi olla niin puhdas ja täynnä rakkautta joka on pyyteetöntä ja niin aitoa.
Is there any other way to live than happiness and love? Not to me!
